Arvot ja viitekehys
Kuten kaikki ihmisen toiminta, niin myös omat työnohjaukseni lähtevät liikkeelle arvopohjastani. Omia arvojani ovat ihmisten välinen tasavertaisuus, rehellisyys ja avoimuus. Uskon tämän näkyvän aidossa, arvostavassa ja kunnioittavassa ihmiskohtaamisessa. Tämä on erityisen merkittävä asia myös työnohjauksissa. Kun työnohjauksen merkittävyyttä ollaan tutkittu on ohjattavan ja ohjaajan välinen ihmissuhde siitä noin 40 %. Työnohjauksissa käyttämäni viitekehys on ratkaisukeskeisyys. Osaltaan tähän on vaikuttanut työnohjaajakoulutuksen lisäksi ratkaisukeskeisen neuropsykiatrisen valmentajan tutkinto.
Ratkaisukeskeisyyden arvopohja osuu kuitenkin itselleni lähemmäksi omia arvoja. Ratkaisukeskeisyyden tekniikoita ja työvälineitä ovat muun muassa: tulevaisuuteen suuntautuminen, voimavarojen ja toiveikkuuden nostaminen keskipisteeksi, tasavertaisuus ja yhteistyö, myönteisyys sekä ymmärrys siitä, että ongelmiin on yleensä monta vaihtoehtoista ratkaisua. Toki elämässä ylipäätään asiat pitää saada myös ratkaistua.
Koulutukseni työnohjaajaksi on monitieteellinen. Tämä mahdollistaa myös muiden viitekehysten käyttämisen, esimerkiksi tunteet ovat ohjauksissani merkittävässä roolissa. Tunteet ovat toiminnan työntövoimaa joten on keskeistä pysähtyä kuuntelemaan niitä.
Muita tärkeitä asioita työnohjauksessani ovat tavoitteellisuus, prosessi, oivalluttaminen ja analyyttisyys.
Tavoitteet ja prosessi
Tavoitteellisuus on kaikessa mahdollisessa toiminnassa hyvin keskeistä. Tavoite työnohjauksessa antaa suunnan koko tekemiselle. Tavoitetta on myös syytä tarkistella kuljetun matkan aikana.
Prosessi
Ajattelen asian niin, että työnohjaus on aina prosessi. Työnohjaaja on vastuussa tämän prosessin ohjaamisesta. Työnohjaajan tulee ymmärtää perinpohjaisesti prosessiin liittyvät vaiheet: 1) prosessiin liittyminen, 2) tavoitteen kristallisoituminen, 3) pystyvyysuskon ja motivaation nouseminen, 4) oivalluttaminen ja muutosten konkretisoituminen, 5) opitut asiat käytäntöön ja prosessin päätös.
Oivalluttaminen ja konstruktiivinen oppiminen
Oivalluttaminen on mielestäni parasta mahdollista oppimista ja analyyttisyys poistaa sattumaa eli virhearviointeja. Oivalluttamisen metodina käytän konstruktiivista oppimista, eli ohjattuun oivaltamiseen ja autonomian tunteeseen liittyvää metodia.
Konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mukaan oppiminen on oppijan aktiivista ja sosiaalista toimintaa, jossa oppija tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisempien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa pohjalta. Tällä tavoin oppija jatkuvasti rakentaa kuvaansa maailmasta.
Konstruktivistinen oppimisnäkemys muuttaa oppimisprosessin painopistettä itseohjautuvuuteen korostamalla oppijan omaa vastuuta oppimisprosessinsa onnistumisesta. Sen mukaan yksilö on aktiivinen, kontrolloi toimintojaan ja ratkaisee itseohjautuvasti ongelmat ja käsitykset todellisuudesta. Sitä voidaan kuvata prosessiksi, mikä synnyttää uutta ymmärrystä ja tietoa oppijalle.
Itseohjautuvuusteoria
Itse tutustuin ensimmäiseen kerran itseohjautuvuusteoriaan kun opiskelin ratkaisukeskeiseksi neuropsykiatriseksi valmentajaksi. Varsinaisesti teorian merkitys minulle konkretisoitui kuitenkin vasta työnohjaaja opintojen aikana. Olin jo pitkään pohtinut, että ohjauksieni ympärille tarvitsen ratkaisukeskeisyyden lisäksi jonkun tieteellisesti hyvin tutkitun ihmisen hyvinvointia selittävän teorian. Kun syvennyin asiaan, ei sieltä ollut enää paluuta.
Edward Deci ja Richard Ryan ovat amerikkalaisia psykologeja, jotka ovat tutkineet ihmisen hyvinvointia jo vuosikymmeniä, Deci vuodesta 1969 ja Ryan 1977. Tämän tutkimustyön tuloksena on syntynyt teoria ihmisen motivaatiosta, hyvinvoinnista ja psykologisista perustarpeista. Itseohjautuvuusteoriasta käytetäänkin myös kansankielisempää ilmaisua psykologiset perustarpeet.
Lyhyesti ja ytimekkäästi itseohjautuvuusteoria määrittelee ihmisen hyvinvoinnin kaikessa tekemisessä kolmen asian kautta: 1) autonomia, 2) kompetenssi, 3) sosiaalinen liittyminen/hyväksyntä.
Autonomia eli vapaaehtoisuus tarkoittaa kokemusta itsemääräämisestä ja siitä, että pääsee tekemisen kautta ilmaisemaan itseään. Vastakohtana on tiukasti pakotettu ja kontroloitu tekeminen. Vapautta ei pidä ymmärtää väärin. Sillä ei tarkoiteta totaalista vapautta, jossa työntekijällä ei ole lainkaan suuntaa tai tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä. Kyse on siitä, että se suunta johon organisaatio on menossa, täytyy tuntua työntekijästä oikealta. Organisaatiossa vapaaehtoisuuden kokeminen tarkoittaa sitä, että työntekijä on sisäistänyt yrityksen arvot ja päämäärät ja kokee ne omikseen. Hän pystyy myös noudattamaan ohjeita ja määräyksiä koska haluaa niin tehdä.
Kompetenssi eli kyvykkyys. Tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että osaa asiansa ja saa asioita aikaan. Kysymys on ennen kaikkea tunteesta. Osaamisen määrä voi ja onkin eri ihmisten kohdalla erilainen, mutta jokainen ihminen tarvitsee tunteen omasta kyvykkyydestä. Tunne osaamisesta ja kyvykkyydestä on keskeisin, ei se mitä osaaminen on tai kuinka kyvykästä. Eli vähäinenkin kokemus omasta kyvykkyydestä on riittävää, jos henkilö kokee koko ajan kehittyvänsä. Kun vapaaehtoisuus ja kyvykkyys ovat läsnä ihminen kokee voivansa toteuttaa itseään. Tämä ei kuitenkaan täysin vielä riitä.
Tarvitaan sosiaalista liittymistä ja hyväksyntää. Kun tarkastellaan ihmisten hyvinvointia tai elämän koettua merkityksellisyyttä, toisten ihmisten vaikutus on valtava. Ihminen ei voi hyvin jos häntä ympäröivät ihmiset voivat huonosti. Myös työpaikalla tarvitsemme tunteen siitä, että ympärillämme on ihmisiä, jotka näkevät ja hyväksyvät meidät sellaisina kuin olemme. Tarvitsemme kokemuksen siitä, että meistä välitetään ihmisinä ja ettei meitä kohdella pelkkinä vaihdettavina tuotantoresursseina. Työntekijä tarvitsee kokemuksen siitä, että hänet halutaan kohdata ihmisenä ja että hänellä on mahdollisuus tulla nähdyksi sinä ihmisenä kun hän todella on.
Mikä itseohjautuvuusteoriasta sitten tekee niin merkittävän? Ensiksi se on maailman tällä hetkellä eniten tutkittu ihmisen hyvinvointia selittävä teoria. Eli jos uskoo tutkittuun tietoon, tätä vahvempaa näyttöä ei ole. Toiseksi teoria on kuitenkin hyvin kansanläheinen ja jokaisen
miellettävänä oleva. Itseohjautuvuusteoriaa ei voi eikä tarvitse rajata erityisesti millekkään yksittäiselle elämän sektorille vaan se on olemassa kaikkialla.
Työnohjauksissa itseohjautuvuusteoria on mitä mainioin työväline niin työhyvinvoinnin, ammatillisen kehityksen kuin johdon työnohjauksenkin saralla.